Kirjahylly muutti

Jostain syystä kirjat ovat haukannet viime aikoina vapaa-ajasta elokuvia suuremman palan, ja aikalailla hetken mielijohteesta päätin pyhittää omalle Kirjahylly haltuun-projektille ihan oman blogin. Tulevien opiskeluidenkin kannalta tykkään ajatuksesta, että luetut teokset ja niistä nousseet omat ajatukset ovat selkeämmin samalla sivulla, joten Bibliofile heräsi henkiin ja ilmestyi tänne (ompa vain tuo Blogger vähän hankalampi ja mutkikkaampi alusta )

Välkommen.

Nälkäpeli

Heti alkuun on todettava riesa, joka lukuprosessia vaivasi: koska Nälkäpelin elokuvaversion hypetykseltä ei ole voinut välttyä, tiedän Jennifer Lawrencen näyttelevän kirjan päähahmoa, Katnissia. Ei siis tilaa omalle mielikuvitukselle, kun tiedon luomalta mielikuvalta ei vain pysty välttymään. Kaiken lisäksi katsoin hiljattain Lawrencen toisen elokuvan, Winter’s Bonen, jonka asetelmat olivat hyvin samankaltaiset; päähahmo huolehtii sisaruksista koska isä on kuollut ja äiti kykenemätön juuri mihinkään. Tytön on metsästettävä, mutta kaikesta kovasta yrityksestä huolimatta perhe riutuu nälässä. Niimpä ajatukset kirjan ensimmäisten kappaleiden aikana olivat visuaalisesti melko sekavia.

Nälkäpeli on kuin Big Brotherin, Survivorin ja Battle Royalin risteytys -vallitsevien olosuhteiden pakosta nuoret taistelevat ankarissa oloissa viimeiseen elossaolevaan asti, ja muu maa seuraa herkeämättä tapahtumia televisiosta vetoa voittajasta lyöden. Pikkusiskonsa puolesta vapaaehtoiseksi lähtenyt Katniss pysyy koko kirjan ajan minäkertojana, mikä tuntuu erittäin toimivalt ratkaisulta.  Teksti on hyvin helppolukuista, ja etenkin loppua päin lähestyessä kappaleiden viime hetken tilanteet jäävät roikkumaan niin voimakkaasti, että lukija pakotetaan jatkamaan. Hyvää työtä Collinsilta.

Uutuuksien suhteen vähemmän ajan hermolla olevana lienen viimeinen telluksella, joka Nälkäpelin luki  -tai ainakin tuntuu siltä. On muiden arvioita kirjoittaneiden toistamista, että riennän myös kipin kapin kakkos-osan ostoon, vaikka loppuratkaisu ei ollutkaan ihan niin paha cliffhanger kuin oletin. Pakko vielä todeta että odotan kovasti leffaversion näkemistä tietyiltä visuaalisilta osin erityisesti, sen enempää juonesta paljastamatta. Mutta pakko ahmia kirjat ensin loppuun.

KH#12: Suzanne Collins – Nälkäpeli, 2008

Kauhun anatomia

Paljaat luut (alkup. Bare bones) on kokoelma vuosien 1978 ja -85 välillä käytyjä haastatteluja Stephen Kingin ja eri tahojen välillä. Sisältö kävisi puuduttavaksi, ellei King olisi sutkautuksissaan niin viihdyttävä. Parhaillaan lukeminen oli leppoisaa kuin aikakauslehtien haastatteluiden selailu, ja hiirenkorville tuli merkattua useampikin mielenkiintoinen kohta.
Samat kysymykset toistuvat väistämättä 30 eri haastattelun yhteisnipussa, ja niin lukija kuin Stephen King ehkä itsekin puutuu Kubrickista hokemiseen -ei sillä etteikö mielenkiintoisia faktoja siitäkin löytynyt. Osansa puheenaiheista saavat myös kirjailijan nuoruus, avioliitto, työskentelytavat sekä pelot (usein tuli hymähdettyä haastattelijoiden mielikuvituksettomuudelle, kauhukirjailija tuntuu saavan osakseen aina ja iäti tietyntyylisiä kysymyksiä). Inspiroivia olivat miehen puheet kirjan työstämisesta ja luomisprosessista -hän kuulostaa suhtautuvan teoksiinsa erittäin intohimoisesti, muttei kuitenkaan liian vakavasti.

Mukana on myös pari yhteishaastattelua Peter Straubin kanssa. Sen lisäksi että miehen kirjoihin perustuvat filmatisoinnit nousevat esiin tämän tästä, mielenkiintoisia ovat puheenaiheisiin esimerkkeinä nousevat, kirjailijan mainitsemat elokuvat, joten tämän toistuvuuden huomattuani otinkin viereen kynän ja paperia, jotta hauskimmilta kuulostavat tulee kirjoitettua ylös. Kauhuleffamaratoonin voisikin pitkästä aikaa pitää…
Olen suoraan sanottuna keltanokka mitä Kingin omiin teoksiin tulee, muutama on luettu vaikkakin osa niin nuorena, etten niitä enää edes muista. Bibliografia käsittää sen verran monta kirjaa (ynnä salanimellä kirjoitetut), että läpikäymistä riittää. Olisi kiehtovaa löytää joukosta omat  lempparit, tai ainakin etsiä haastajaa Uinu, uinu lemmikille.

Syvällisempiä ja enemmän elämäkerrallisia teoksia itse Kingistä varmaankin löytyy, mutta ainakin faneille Paljaat luut on yhdenlainen must read.

“Karvinen lausuu ‘Lasagne on elämäni’. Ja minäkin voin varmasti sanoa, että kauhu on elämäni. Kirjoittaisin tätä kamaa, vaikkei minulle maksettaisi siitä, sillä minusta tässä Luojan maanpäällisessä yrttitarhassa ei ole mitään sen upeampaa kuin saada ihmiset kusemaan kauhusta alleen.”

KH #11: Tim Underwood & Chuck Miller – Paljaat luut, 1988

Yön musta ritari nousee taas…ja taas..ja taas

Kolmannen trailerin jälkeen, tarviiko leffaa enää edes nähdä?

Totta hemmetissä, mutta jos haluaa välttyä pienimmiltäkin juonenkäänteiltä, on nykyisin ummistettava silmänsä näiltä “sneak peekeiltä” kokonaan. Perhana.

Natsizombeja vuonoilla: Død snø

Splatter-leffojen ystäville norjalaisen Tommy Wirkolan ohjaama Død snø on ehtaa tavaraa. Makaaberit kohtaukset kirvoittavat sen tutun fiiliksen, kun kaikelle näkemälle nauru vain on ainoa vaihtoehto.

Tuttu ja puhkikulutettu alkuasetelma: joukko opiskelijanuoria lähtee viettämään pääsiäislomaansa tuntureiden kupeissa sijaitsevalle mökille. Hahmoja tyypitetään oikein alleviivaamalla, on jo kliseistä sanoa että porukkaan mahtuu ne kaikki kliseisimmät. Nörtti heittelee elokuvien one linereita muiden riesaksi, ja tytöt osaa kiljua.

Myöhemmin heidät säikäyttää oven taakse ilmestynyt muukalais-vanhus, joka varoittaa nuoria paikan vaarallisuudesta. He saavat kuulla toisen maailmansodan aikaisista saksalaisista miehittäjistä, jotka todennäköisesti aikanaan jäätyivät hengiltä samoille seuduille, jossa mökki sijaitsee. Nuoria ei tarina hetkauta, ennen kuin yksi tytöistä katoaa huussireissulla.

Kuten tämäntapaisissa miltei poikkeuksetta, hahmot jäävät ohuiksi, itsetarkoitus on mitä kekseliäimmillä tavoilla suolestaa ja kuolla. Musta huumori ja överin rajat rikki paukuttava tilannekomiikka alkaa vasta hyvän tovin jälkeen, jota ennen elokuvaa voisi luulla ihan tosissaan tehdyksi kauhuksi.

Komeissa lumisissa maisemissa kaikuu, kun natsizombit huutavat kuin Jurassic Parkin dinosaurukset. Puun oksalla roikkuva ruuansulatuselimistö on kaikki, mitä hyvältä komedialta vaaditaan.